Sienipiirakalla kuuhun asti?

Onko enää normaalia alkaa leipomaan sienipiirakkaa ja syödä siitä puolet, vaikka on saanut vatsan täysin sekaisin noutopitsasta? Kyllä meilläpäin se on täysin normaalia. Yhtä normaalia kun dippikastikkeella leivän voitelu sekä broilerikastikkeen syöminen ketsupilla. Esimerkkejä löytyisi vaikka kuinka. Tässä taloudessa ei ole porsastetulla ollenkaan rajoja.

Olen perso kaikennäköiseen suolaiseen ja rasvaiseen (no okei, makeaankin), joten päätin porsastaa tosiaankin sienipiirakan kaapinperällä lymyilevistä kuivista suppilovahveroista. Olipa seassa muutama kanttarellikin.

Äänestän kaikilla raajoillani tämän sienipiirakkareseptin puolesta. Tämä piirakka oli liiankin herkullinen. Sipulin korvasin purjosipulilla, sillä pidän siitä piirakassa paljon enemmän kuin  tavallisesta sipulista. On se nyt vaan paljon kesäisempikin. Lisäksi PURJOsipuli tuntui sopivan päivän teemaan.

Noh. se piirakka oli ja meni. On harvinaisen nätisti, siististi ja rauhallisesti leikatut viipaleet. Älkää antako sen häiritä. :D

Onneksi masu parani pitsashokista suhteellisen nopeaan. niin pääsin sienipiirakan voimilla reenaamaan itseni kuuhun asti.

Vesiongelma ei ole enää vesiongelma.

Minulla on kaksi parasta ystävää, joista toisen kanssa kasvatan kasviksia ja lihasta, toisen kanssa syön kasviksia ja eläinten lihasta. Terveisiä tytsyt <3

Tämän ensiksi mainitun, Narnieran, kanssa olemme pohtineet jo pitkään ongelmallista vedensaantia palstallemme. Kaivolle on matkaa, ja vesipiste vaatisi vuokrattavan avaimen. Koska olemme vahvoja naisia, jaksaisimme kyllä kantaa ämpäreillä kaivosta vettä. On vaan eri asia, miten se syökään aikaa muilta kuopimisilta. Lisäksi kuivan kesän sattuessa kaivosta veden nostaminen on ongelmallista vesirajan laskiessa kuin teinien housut. Sitä sitten on tekemässä helposti lähempää tuttavuutta kaivon pohjalla olevan vesipisaran kanssa kun oikein kovasti kurottaa.

No olemme vähän sellaisella oletuksella näin alussa, että vettä sataa, kuten suomalaisessa kesässä kuuluukin, ja saamme hyvin vettä nostettua kaivosta. Jotta saisimme maksimoitua kerralla haettavan veden määrän, totesimme jonkinsortin kärrien olevan enemmän kuin tervetulleita kasvimaallemme.

Teimme oikein ilmoituksen internettiin, että tytöt tarvitsevat vanahat kunnon maetokärrit! Vastauksia ei tullut joten epätoivo ja sen ruma sisko turhautuminen kurkkivat jo uteliaina kulman takaa. Universumi kuuli tarpeemme, ja tarjosi apuaan Lidlin nimissä!

 

Tadaa! tuohon mahtuu kerrallansa kuusikymmentäkaksi litraa vettä, ja kulkee pyörillä. Kyllä nyt muut viljelijähenkilöt ovat kateudesta vihreitä, kuin kurkkunsa konsanaan! Samalla reissulla löysin suuren ruukun maallemme, johon laitamme jotain kaunista. Minusta on silmälle miellyttävää, kun kaikki ei ole kasvimaalla asetettu maantasalle, vaan voidaan havaita korkeuseroja. Se tuo myös vaihteluita selän liikeradoille kitkiessä pahuuden heiniä (rikkaruohoja).

Kyllä sitä oli tuon kärrin ostaessaan niin onnesta soikeana, että vastaantulijat varmana miettivät, että tuo tyttö se kuuluu läheiseen pöpilään varmana.

Arvoisat lukijat, kuulijat ja näkijät. Tunnustan, että kotimatkallani Lidlistä syyllistyin rikokseen.
Minä syyllistyin Alppitähden kukintojen varastamisesta maljakkotarkoituksiin. Kohteena oli kaupungin istutukset metiskössä. Alppitähden kukat ovat niin kauniita, että niitä ei todellakaan voi vastustaa. Nyt niitä on piristyttämässä päivääni.  On ne vaan kauniita <3  Nyt saunanlämmitykseen, sillä en haise noilta kukkasilta.

Luovuuden karhu elämöi, nosti kämmentänsä ja löi.

"Olen tullut siihen tulokseen, että olen tullut niin pahasti järkiini, että en saa enää helposti ilmaisatua tunteitani luovasti. Luova hulluuteni, neroudenharhainen minuus on kuolemassa.

Minuun on iskenyt jo kauan kestänyt taiteellinen ummetus, joka tuntuu vain pahenevan. Tuntuu, kuin pää ja sydän pöhöttyvät ja turtuvat arkisiin askareisiin. Jos inspiraatio yrittää suoltaa itsensä ulos, se kuolee oitis tiskivuoren, ripustettavien pyykkien tai imurin edessä kuin jokin hyönteinen. Jossainmäärin aikuisuus on pilannut kaiken. Entä jos en halua, haluan olla ikuisesti satumaissa seikkaileva peter pan. Sellainen olenkin mieleni syävereissä.

Pahimpia pelkojani on se, että tapan rikkaan päänsisäisen elämäni arkeen. Olenko menettämässä positiivisen impulsiivisuuden ja tunteen siitä, että mikään ei pysäytä minua, mikään ei voi seistä edessäni. Vuosia sitten olin taiteellisesti vitaali ja täynnä unelmia. Mitä on tapahtunut?

Nyt perhana on otettava härkää sarvista. Kyseesä ei ole vaan luovuus mikä kuolee, vaan osa minusta. Osa perusluonteesta. En halua olla seniili ja kalkkis kun täytän kesällä kaksikymmentä viisi. "
 - Krisu.

Kiitos universumi, kun näitä asioita pohtiessa aktivoit intuitiotani ja sait jalkani kuljettamaan minut kirpparille. Tiesin että sillä kertaa koriin tarttuu jotain merkittävää. Kaikkeus, annoit minulle kaksi kirjaa joista olen ollut tietoinen ja kiinnostunut. Ne ovat olleet liian kalliita aiemmin tällaiselle köyhälle sairaslomalaiselle. Kiitos.

Aloin heti lukemaan Julia Cameronin tie luovuuteen opusta. Kirja sisältää 12 viikon ohjelman, jolla kutsutaan luovuus takaisin sieluun ja arkiseen toimintaan. Vaikka kirja on helppolukuinen kenelle tahansa, en sano että tämä tie on helppo.

 Ensimmäisissä viikkotehtävissä koen jo todella ristiriitaisia tunteita. Tällä viikolla on otettava kontaktia sisäiseen tarkastajaan, joka aliteuisesti solvaa ja moittii suorituksiasi. Solvaukset on kirjoitettava ylös ja muutettava ne kehuksi. On alettava kehumaan itseään. Se on VAIKEAA. Lisäksi kun lähtee kaivelemaan sisäisen tarkastajan identiteettiä, voi järkyttyä. Se voi olla kuka tahansa, jopa yllättävän läheinen henkilö menneisyydestä tai tästä elämästä.

Toinen tehtävä on kuvitella itselleen kuvitteellisia elämiä, jotka ovat hauskempia kuin oma fyysinen elämä. Tätä tehtävää alan varmaankin työstämään tänään kun tulen kasvimaahommista.

Lisäksi joka viikko on kirjoitettava kolme sivua aamusivuja Flowna, eli ajattelematta mitään. Jonkinlaista kirjoitusmeditaatiota. Sivuja ei saa olla yhtään enempää tai vähempää kuin kolme sivua.

Kerran viikossa on myös käytävä taiteilijatreffeillä oman sisäisen taiteilijan kanssa. Toisinsanoen on vietettävä laatuaikaa itsensä kanssa ilman ulkoisia häiriöitä, vietävä itsensä treffeille ja jutustella mukavia itselleen. Tämän koen kaikista haastavammaksi. Osaanko olla itseni kanssa ?? tiedossa on siis luvassa sekä hauskoja hetkiä ja ahdistusta.

Ehkä kerron jatkossa siitä, miten tämä projekti edistyy. Jos alan olemaan liian hämärä, ja lamput alkavat vilkkua, elekää huolestuko, se kuuluu asiaan! :D

Vihreän kullan lumoissa.

Tänään krisu lähti ystävänsä kanssa jahtaamaan metsästä nokkosia. Kyllä, luit aivan oikein. Juuri niitä samoja vihulaiskasveja, jotka lapsena pysäytti metsiköissä juoksentelusi kuin seinään ja sai sinut tanssimaan kirvelyn pyhää kansantanssia, huutaen kurkku suorana ärsytyksestä.

Penskana ollessani äiti ripotteli kuivattua nokkosta kaurapuuron sekaan aina kyllästymiseen asti. Nyt  aikuisena (kyllä, minäkö aikuinen??) olen kuitenkin palannut tämän polttelevan villiyrtin lumoihin monestakin syystä.

Ei sitä nyt vaan yksinkertaisesti voi vastustaa, että meidän maamme luonnosta löytyy syötävä aines, joka on:

"piipitoisuudeltaan 60-kertainen lehtisalaattiin verrattuna, C-vitamiinipitoisuudeltaan viisinkertainen appelsiiniin verrattuna, rautapitoisuudeltaan seitsenkertainen pinaattiin ja kalsiumpitoisuudeltaan kolminkertainen maitoon verrattuna" -Wikipedia.

Ja sitä saa senkun hakee. Hakureissuille kannattaa ottaa mukaan sakset, ja pitkähikainen paita sekä pitkät housut. Näin välttyy pistelyltä. On myös syytä muistaa, että ei ihan kompostista tai sontakasasta kannata yrttejään poimia, sillä siellä poltinkarvaiset veitikkamme ovat imeneet itseensä liikaa nitraatteja.

Mutta kun on saksinut nokkosen kasvustoja koriinsa, miten sitten?  Krisu esittelee tässä kaksi tapaa, jotka molemmat tuhoavat nokkosessa kasvavat poltinkarvat.


                                               1. Kuivattaminen.

                                    Nokkosten kuivatus tapahtuu näin.



                                             2. Ryöppääminen.

Ensiksi nokkosista huuhdellaan pienet ja suuremmat metsän eliöt pois, sillä niitä moni ei halua ruokaansa.

                                       
                                     Nokkoset laitetaan kiehuvaan veteen.

Nokkosia kiehautetaan 2-5 min. Krisu tallettaa keitinveden ämpäriin, sillä se on mainio ja ekologinen aines kasvimaan kasveille niitä mutustavien pikkunilviäisten torjuntaan.

Ryöpätyt nokkoset voi muhentaa vaikka veitsellä, tai sitten silppuamishärvelissä niinkun krisu teki.
Tämä seos onkin hyvä pakastaa pienissä erissä. Ajanmittaan sitä käytetään kuin pinaattia konsanaan. Munakkaissa, smoothieissa, letuissa... Omnomnom!


Samalla reissulla matkaan eksyi myös kuusenkerkkää! Ne ovat nyt parhaimmillaan, joten suosittelen että noudat pian omasi lähimmästä metsästä. Lapsena kaikenlaisia pihakasveja maistellessani rakastuin kuusenkerkkään sen kirpeyden takia. Olin hämilläni, kun kaikesta muusta sanottiin pikkukrisulle että "älä syö.. ties mitä pöpöjä saat!" mutta kuusen kasvannaisista isovanhempani sanoivatkin: "nuo ne ovat terveellisiä!" Olen ottanuttämän kevyenä vittuiluna näihin päiviin asti, aivan turhaan! Onhan niissä runsaasti A- ja C- vitamiinia ja antioksidanttia. Ennenvanhaan Kerkkää on käytetty erityisesti vatsavaivoihin ja flunssaan.

Kuusenkerkkä on näemmä kokeilemisen arvoinen pasitetun kalan kanssa tillin tapaan, teenä, tai siirapiksi keitettynä. Itse käytän varmasti lähinnä pakuriteetäni maustamaan. Pakastus lienee paras tapa säilöä nämä vesselit.

                Emäntä väsähtäneenä hellepäivästä ja hyttysistä. Jäätävää.