Tarina naisten tukipöksyistä.

Kyllä pelaaminen on kivaa, mutta tiiän jottain kivempaaki.

Hei arvatkaa mitä!!

 

Mulla on uuet silmälasit, ja nää on niistä toiset.

Onneksi tämä tarina ei ole vielä käynyt toteen.

Viimeyönä heräsi kysymys.

Juurikasteatteri.

No koska olen tässä jauhanut erinäisistä syömisistä ties kuinka monessa aiemmassa postauksessa, niin pistetään nyt sitten kunnolla tilanne läskiksi kertomalla hieman punajuuristakin vielä:

Eilispäivä toi mukanaan aivan hurrrrrjan spurtin tehdä kaikkea jännittävää. Sen lisäksi että mööpelöin huonekalujamme huoneesta toiseen tulevan ikkunaremontin johdosta, menin vielä iltahämärällä nostamaan punajuuria ynnämuita syötäviä kasveja kasvimaalta.

Sen sanon, että punajuurien keitto on perskutan sottaisaa puuhaa. Aina saa olla kirkkaanpunaisia läiskiä pyyhkimässä ja puunaamassa. Haastavinta on kuitenkin punajuurien kuoriminen. Vaikka kuori lähtee kuin mikäkin silkkihansikas irti keitetystä juurekesta, siinä on omat vaikeutensa. Nimittäin pitää olla nopea, ettei näitä punaisia aarteita tule lapettua lasitölkin sijasta suuhunsa.

Ensimmäisen palstaviljelyvuoden kunniaksi kasvatin liian vähän punajuuria. Niitä tuli vain puoli kiloa, mutta saipa niistä ainakin litran lasipurkin täyteen. Tämä ei kuitenkaan tule riittämään kylmän ja kalsan pohjolan talven varalle.

                                         Siinä niitä nyt on raakoina.


Mummolassa käydessä unohdin tietenkin kysyä mummelilta, miten hän on aina tehnyt universumin parhaat punajuurensa. Turvauduinkin sitten marttojen ohjeeseen. Ainakin muistini ja intuitioni sanoo sen olevan sama resepti, mitä mummolla. Liemi oli turhan hyvää myös. Miten sitä ihminen malttaa odottaa näiden maustumista parisen viikkoa?

                              Joukosta jäi yksi piiloutunut punajuuri keittämättä.

Eilen sain muuten aikaiseksi laittaa Pakuritinktuurat pöhisemään kaappiin talven ja kaamoksen varalle. Kyseessä on tapahtuma, jossa 40 % alkoholissa, tässä tapauksessa vodkassa liotellaan pakurikääpää pitkiä aikoja. Alkoholi liottaa tehokkaammin käävän terveelliset ainekset itseensä kuin vesi. Valmista tinktuuraa käytetään sitten tippoja kerrallaan silloin, kun halutaan lisäboostia vastustuskykyyn ja immuunijärjestelmäänsä. Käytetään siis auringonhattu-uutteen tapaan. Pakurihankkeestani en nyt jaksanut ottaa kuvaa, sillä tulisi liikaa kuvamateriaalia lasipurkeista.

Mummelin kesäkurpitsahillo.

Parhaimpia lapsuusmuistojani ovat hetket mummun kanssa kasvimaalla ja keittiössä. Näiden toimien parissa vietin aimo osan lapsuudestani. Eräänä kesänä toivoin mummelin istuttavan kesäkurpitsaa. No sitähän sitten laitettiin. Kurpitsaa alkoi tulla ovista ja ikkunoista, ja kellarin ovista vastaan.

Mummu keksi keittää sitruunaista kurpitsahilloa, jonka kiehumista hellalla pikkukrisu tarkkaili silmät kiiluen malttamattomana (oiekastaan sitä teen tässä samalla nytkin tätä tekstiä kirjoittaessani).

Hillo oli menestys. Jopa puuro alkoi maistumaan jumalten juhlaruualta, kun siihen laittoi kurpitsahilloa niskaan. Ovela tapa mummulta saada krisu syömään puuroa.

Nyt kun olen jo iällisesti iso tyttö, ja minulla on oma kasvimaa, kasvatin itsekin nyt kesällä kurpitsaa. Oikeastaan kurpitsaa ihan sen takia että saisin tätä taivaallista hilloa.

Tässä postauksessa käydään läpi kurpitsahillon keittelyn vaiheet.

Kesäkurpitsahillo.

n. kilo kesäkurpitsaa

0,5 dl vettä

1,5 dl sitruunamehua

0,5 rkl kardemummaa

vaniljasokeria suunmukaisesti

puoli kiloa hillosokeria

1 rkl sitruunan kuorta raastettuna

Ensteks kuoritaan kesäkurpitsat. kuoret voi vaikka syödä, niinkuin minä tein osalle.
Kuorettomat kurpitsat sitten paloitellaan kattilaan, ja mukaan heitetään sitruunamehu ja vesi ja kardemumma. Keitellään kaikessa rauhassa kurpitsat kypsiksi, jonka aikana voi pitää tällaisen rentouttavan kahvitauon.

No sitten kun ollaan mummun kanssa juotu kahvit ja kurpitsat ovat pehmeitä kuin pää syksyllä, niin soseutetaan ne kukin mieleisellään tekniikalla. itse käytän nyt sähkövatkainta (vaikka se roiskuttaakin ihan huisisti), kun ei ole muutakaan blenderin kannun hajotessa. Sörsseliin lisätään huolella sekoittaen sokerit ja sitruunaraaste. Keitellään taas hiljalleen kymmenisen minuuttia ja purkitellaan.

Siinä niitä nyt on muutamia esillä. Kuvan hedelmät ja leivänmurut eivät liity tapaukseen.

HUOMIO: Kun purkitatte mitä tahansa hilloa tai mehuja, elekee unohtaa sitä lasipullojen ja purkkien uunitusta. sellainen 150 astetta ja reilu tunteroinen uunissa on hyvä. Kylmään lasiin kun laittaa tulikuumaa mössöä, niin jokainen voi kuvitella mitä tapahtuu..  8D

Syksyllä hiostaa.

..Nimittäin aivoista. Tiedätkö sinäkin tunteen, kun tahdot repiä napit auki, ja kirjaimellisesti tuulettaa aivojasi? Kun holotna alkaa käydä, pitää sitten muistaa että lapasten on hyvä olla oikeissa käissä, ettei mene juoponnappiin.

Tänään olisin mennyt poimimaan piristäviä tyrnejä ystäväni kanssa, mutta siellä sataa ja myrskyää hieman liikaa.

Some badass bubblegum nomsters!!!!

Kuten tiedätte, en ole ollut viimeaikoina kovinkaan jaksavainen, saati sitten vitaali.

Tänään päätin, että herätän sisäisen supersankarittareni henkiin, ja olen voittaja.

Kyllä. Voittajaksi päästään päättämällä niin.

Tänään taistelen mässytysneuroosiani vastaan, joka estää minua toimimasta arjessa normaalisti.

Minkälainen on sinun sisäinen supersankarisi?

Minäkö siellä?

Viime päivinä krisu on ollut hieman väsynyt ja itsensä hukannut. Väsypeikko oli niin pahaenteinen,  että raajojen saaminen sängynlaitojen tällepuolen on ollut kovan työn alla. Onneksi on hyviä ystäviä. Toinen toimi tulkkina ihmisten välillä ja kannusti ylös, ulos ja hoitolavierailulle, toinen taas toimi piipaakuskina. Kolmas, krisun mies, lähti töistä aiemmin seuraksi päivystykseen. Lisäksi hän  jäi vahtimaan krisua seuraavaksi päiväksi kotiin, ettei tietoisuuden taso mene liian kauas normaalista.

Näinä päivinä vain muumit ja maalaus ovat kiinnostaneet.

Tänään vireysaste on taas astetta parempi, joten tässä sitä vaan siemaillaan kahvia muina naisina, kohta lähdössä terapiaan.

Esittelempä uusimman maalaukseni, jonka toteutin tässä toissapäivänä vähemmän tietoisena tästä maailmasta:

Tadaa. Olin värien ja muotojen orja, sillä ne vilisivät hieman silmissäni. Ehkä hieman hypomaanista, mutta se on toinen nimeni.

Kovat kemut.

Epäluuloinen persoonallisuus(häiriö).

                    Tänään menen katsomaan Aavikon keikkaa, jos uskallan.

Syliin ja takaisin.

"Eihän siellä saatana ollut etes pyöriä."

(Sisältää pitkällistä tarinointia.)

Kansalaiset, medbörjare! Tässä viimeviikonloppuna kävi niin ikävästi, että krisun pyörä varastettiin lukkojensa takaa... Krisu oli hyvin, hyvin vihainen kuin kunnon nassesedän kuuluukin.
 Kaupunki, jossa asumme on järjestäytyneen pyörävarkailun tyyssija. Koska liikkuma-alueeni on varsin laaja, en voi elää ilman pyörää. Uutta oli lähdettävä metsästämään asap.

Ikävintä on kuitenkin se, että pyörä oli ystäväni kestolainaan antama pyörä... PERKELEEN VARKAAT. Facebookissakin uhosin kusevani pyöravarkaan sieluun. Toivottavasti tämä verenhimoinen noituminen tavoitti kohteensa piakkoin.

Koska Krisu on vähän sähvösilakka, ei uuden pyörän metsästäminen mennyt ihan putkeen alussa.

Ensimmäisenä pyörättömänä päivänä määränpääni oli suunilleen viiden kilometrin päässä oleva kierrätyskeskus.
Netistä katsoin jotta milläs linjurilla siihen lähelle pääsee. Kirjoitin oikein ylös millä pysäkillä pitää jäädä pois. Kaikki tuntui menevän hyvin siihen asti kun astuin bussiin...
En tiedä mikä aurinkomyrsky, tai galaksien välinen vaihtokauppa kävi, kun bussi kaikesta huolimatta oli väärä. Jäin nimetyllä pysäkillä pois, ja tajusin olevani keskellä ei mitään.

Voi helkkari. Onneksi puhelimessani on navigaattori (se on kaltaisellani ihmisellä kovassa käytössä). Tuskanparahdukseksi se meni, kun navigaattorin mukaan olin 7 km väärässä suunnassa.. Seitsemän kilometria ei sinänsä ole mitään, mutta kun alue jossa olin, oli uusi rakennusvaiheessa oleva asuinalue jonka kadunnimiä ei navigaattori pystynyt paikantamaan. Olin siis totaalisesti hukassa jossain työmaa-alueella.

Aikani siinä pyöriessäni ympyrää oikealle ja vasemmalle paikallani (että saisin navigaattorin olet tässä-nuolen toimimaan oikein). Tarkoituksena oli löytää eräs iso tie, josta rakas ystäväni Narniera lupasi tulla vartavasten minut hakemaan. Kiitos ja niiaus hänelle <3. Kivenheiton päässä työskentelevät työmiehet keskeyttivät työnsä ja kysyivät:

Työmiehet: "Onkos neidillä jokin hukassa?"
Krisu: "Joo minä itse."
Työmiehet: "Minnes olet matkalla"
Krisu: "******tienvarteen."
Työmiehet: "Jaa mitähän sinä siellä mahdat tehdä... No se on vajaa kilometri tuohon suuntaan."

Toinen työmiehistä keskeytti toisen ohjeistuksen, ja päätti kuskata eksyneen lampaan hienolla mersullaan tienvarteen töröttämään. Olinsyyni työmaa-alueella ei koskaan selvinnyt työmiehille.

Kunnes pääsin turvallisesti ystäväni autoon ja sitä kautta kierrätyskeskukseen, Iloikseni huomasin, että eihän siellä saatana ollut etes pyöriä.

Tämän maanantaisen seikkailun jälkeen olen kiertänyt muutamia paikkoja pyörää etsien, kunnes tänään tärppäsi:

On se vaan tavattoman kaunis. <3 Kyllä ny kelpaa huristella. Tuo sarvien välissä oleva mytty on nimeltään kunnollinen pyöränlukko. Samanlaine nmitä käytetään mopoissakin. Sillä on sitten mukava köyttää uljas valkoinen ratsu tolppaan odottelemaan emäntäänsä.

Olihan tuo pakko tuoda eteiseen viettämään aikaansa, koska en saa silmiäni irti siitä. Tuota ette minulta vie perhana.

Matkani merenpohjassa.

Viimeöinä olen viettänyt aikoja suuren kuumemeren pohjalla. Siellä asuu mielenkiintoisia olentoja, jotka kaikki ovat varsin hyväntahtoisia. Ystävällismieliset Walropusit tutustuttivat minut ystävällisesti merten järksetyksenvalvojiin, walrayhin, noihin uljaan murseellisiin rauskunisäkkäisiin. Mutta se, mikä oli matkojeni kohokohta, olikin jotain vallan mahtavaa!! Mahti, mursumerten kuningas, joka ratsasti valtaisalla kymykurnusimpun luurangolla pitkin pohjia. Mahdilla oli vasemmassa räpylässään kolme kultaista, päärynänmuotoista Walrushkaa. Sijaitsihan Mahdin palatsi merenpohjan itäosassa. Aamunkoitteessa ystävällinen walropusi kuljetti minut selässään meren ainoaan saareen. Saari kellui, ja se oli ympäröity vuohien juhla-aidalla. Jokainen vuohi vietti aikaa kiltisti paikallaan valtikoidensa kanssa. Jostain kaukaa kauneimmin päkättävä taivaanvuohi nouti minut taivaankautta valvetilaan. Lämmin kiitos walropusille tästä tutustumismatkasta! Luonnostelin kuvan walropusista, vaikka todellisuudessa hän oli vielä uljaampi!

Oltiin vähän festaroimassa.

Nyt on niska kipeä ja unettaa. Festareilla oli monia monia ihmisiä, jotka olivat humalassa, musiikeissa tai selvinpäin.

Festareilla oli monia yhtyeitä, joista mieluisia oli Risto, KYPCK, ja Tuomashenrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi. Oli varmasti myös muitakin hyviä, mutta tarkkaavaisuuteni ei pystynyt millään jakaantumaan kaikkialle siinä ihmisvilinässä. Oli tarkkailtava kovasti mahdollisia ympärillä piileskeleviä vaaroja, jotka suu ammollaan odottavat nuoria tyttöjä kitaansa, pienen tai vähemmänpienen purtavan toivossa.

Mutta musiikkia oli, oli ruokaa, oli olutta, oli turva. Oli myös kova meininki!

Kuvassa eräs kyseinen yhtye esittämässä kyseistä kappaletta: KYPCK - Stalingrad

Jäin kaipaamaan erästä viisua jota he eivät soittaneet. (Mitä viisua krisu jäi kaipaamaan? se selviää tätä linkkiä näppäsemällä) Tai jos soittivat, en ollut sillä hetkellä ruumiissani tiedostamassa ja todistamassa tilannetta.

Jäljellä on väsymys, nälkä ja ihana hiljaisuus, omassa turvallisessa punkassa, josta kukaan ei minua ole hätyyttelemässä ikiaikoihin. Olisi vielä tällekin päivää vip ranneke, mutta saatan jättää mielenterveyteni nimissä itseni kotiin.

Huomenna paistan räiskäleitä ja syön paljon hilloa. Kotona.

Rukiinen nokkospitsapohja.

Vaikka kylmyyteen asti viileät ruokakaupat ovat monenen kalsakkuuteen tottuneen suomalaisen pelastus näillä helteillä, minä en sinne mielelläni mene. Taloutemme ruuankulutus sitä kyllä vaatisi..

Olen sikaillut ruuan kanssa koko kesän laiskuuttani, joten ajattelin tehdä eräästä suurimmasta heikkoudestani, pitsasta hieman terveellisempää tälläerää. Kaikki lähtee pohjasta.

Koska kaapista löytyi edellisen muikunpaistohetken jäljiltä ruisjauhoja, päätin hyödyntää niitä pitsapohjassani. Muita aineksia muodostui seuraavanlaisesti:

2 dl Lämmintä vettä

1 pss. Kuivahiivaa

2 dl. ruisjauhoja

2 dl. vehnäjauhoja kaveriksi

perstuntuma*  kuivattua nokkosta 

loraus oliiviöljyä

makunne mukaan vuorisuolaa. 

*) perstuntuma on intuitiivinen mitta, jota on hankala määrittää.
    Keittiössäni tämä on yleisin mitta. Sääntönä on se, että
    ainesta laitetaan omantunnon mukaan, että tuotos näyttää ja
    maistuu hyvältä.


No mitäs näillä aineksilla tehdään? No Krisupa kertoo! Ensin liotettaan kuivahiiva lämpimään veteen. Kerta pussinkylessä lukee, että veden on oltava 42 asteista, sitä suosittelen minäkin. Näin hiiva alkaa elämään. Jos vesi on liian kuumaa, hiiva kuolee ja sitten vaan ärsytää kun ei kohoa, ei. :(

No seuraavaksi tämä hiivavesi kaadetaan mitattujen jauhojen ja nokkosten päälle, ja aletaan vaivaamaan. Itse mittaan suolan jo jauhoihin, niin ei tarvitse sitä sitten ährätä taikinaisilla käsillä. No siinä vaivatessa, kun sitko alkaa olla hyvää, lorotellaan oliiviöljyä siihen asti kun tuntuu hyvältä.

Taikinamöykyn annetaan kohota ainakii kaksinkertaiseksi, jonka jälkeen siitä sitten muotoillaan pellillinen pitsapohjaa. Paistetaan 250 asteisessa uunissa 12-18 min.  Ennen paistamista tosiaan kannattaa laittaa pitsaan täytteetkin. itselläni on tuolla marinoitumassa broilerinsuikaleita, joita laitan tomaattikastikkeen (jonka yleensä valmistan itse), oliivien, aurinkokuivatun tomaatin, juuston ja jonkin muun lisäksi.

NO EIHÄN MINULLA OLE EDES LEIVINPAPERIA.. on se silti mentävä töikseen kauppaan..
David Bowie - scary monsters and super creeps


Nyt voikin sitten hyvällä omallatunnolla taas vähän festaroida pari seuraavaa päivää. ;)

Kosketushäiriöitä sähköpääkeskuksessa.

Nyt on kuulkaas toverit niin, että krisulla alkaa polttimot vilkkua. Noh, sanotaanko että ne ovat vaan yövalojen polttimot, joten ei vielä sen suurempaa hättää. Se on aivan toista luokkaa, kun lukuvalot ja yleisvalot alkavat vilkata.

Tämä öinen valo on läikähdellyt öisin, vaikka sen pitäisi olla poiskytkettynä tyystin.
 Sähkötysongelma on ehkä johdannainen siitä, että en ole tavannut aivojeni sähkömiestä (oikeastaan naista, mutta nainenkin voi toimia sähkömiehenä.) moneen viikkoon tämän ollessa lomalla. Tuntuu aivan siltä, kun olisi jonkin extremelajin parissa, jossa hypätään tuntemattomaan jokapäivä tiettyyn kellonaikaan. Ja tuntemattomassa on vastassa jotain inhottavaa ja terävää.
Päivisin valo on tasaista ja järkähtymätöntä. Onhan heinäkuu kesimmillään. Päivisin siis ei ole minkäänlaista häiriötä, ellei sada ja ole harmaata.

(hauska juttu muuten tähän väliin. kajareista soi: "annoin lampaalle tekohengitystä Ipswichissä..!").

Mutta niin. Sähköpääkeskuksessani on kaksi huonetta, joiden keskellä on käytävä. Käytävälle pääsee pienen eteisen kautta, jonne pitää ensin mennä portaat alas asti. Tässä eteisessä on kaikenlaisia venpaimia, jotka eivät varsinaisesti pidä alkoholin läikyttämisestä päällensä. Kaikki hidastuisi. Mutta se eteisestä.
 Eteisestä vie pienet portaat ylemmäs. Portaiden yläpäässä on kaksi ovea. Toinen oikealle, toinen vasemmalle. Kummassakin huoneessa on edelleen paljon vempaimia ja piuhoja. Huoneita yhdistää muunmuassa se, että kummankin huoneen takaosassa on lamppuja säätelevä keskus. Etuosissa taas suureelliset kompleksit muunmuassa sielunelämän impulsseille.  Toinen näistä huoneista on täynnä hirveyksiä, toinen taas ei.

Nämä kaksi suurempaa huonetta ovat alkaneet häiritä minua iltaisin ja öisin. Ne vilkuttavat valojaan vuorotellen siten, että näen vuorotellen toisen huoneen vaaleanpunaiset seinät, sekä pörröiset lampaat, jotka sateenkaarisätein korjaavat huonetta lauleskellen tuutulaulujaan.
Vuorotellen taas näen vain kaikki elämän hirveydet, jotka tiedän hämähäkeistä maailmanloppuun, sekä kaikki harhaiset ajatukseni. Ensin valot vilkkuvat hitaammin, mutta voi kyllä, tahti nopenee niin, että toivoisit löytäväsi pääkytkimen, ja räpsäyttäväsi kaikki virrat pois yön ajaksi.

Pelkäänkö minä yötä, vai kokonaista huonetta työmaallani? Onko minulle tulossa pamahdus ja jonkinsortin "quarterlife crisis"?

           Kerrotaampas nyt sitten jotain hirmuisen kivoja asioita loppuun! :)

Kesän ensimmäisiä sokeriherneitä omasta pellosta. Kyllä, ne ovat litteitä eikä tavanomaisen pulleita.


Laji on litteä ja täyteläinen. Se syödään palkoineen, ja tavataan yleensä Wok-sekoituksissa.

Krisu on saanut pisamia! Piilossa oleva punapigmentti kaivautuu esiin aina kesäisin näissä merkeissä.

Nyt murkinalle, ja mars perunamaata kitkemään!

 

Nam saatana.

                                                     siinä ne menee rilliin.

Misä mun penikkatauti on?!

On matkustettu etelämmässä ja idemmässä, on matkustettu rivieralle olohuoneeseen, on ikäännytty taas vuodella, on pidetty kesälomaa terapiasta. Vai voiko pöpipää olla koskaan lomalla?

Nämä kelit ovat saaneet juoksujalkani levottomiksi. Ihme kyllä, en ole vielä saanut ikuista ystävääni penikkatautia vieraakseni. Rakkuloita on kyllä siunaantunut vaikka naapureille lahjotettavaksi asti. Juoksu on muuten mieluista touhua, mutta viime kesien kokemukset tuosta lennokkaasta lajista ovat päätyneet pitkiin kipulääkekuureihin sekä muutaman viikon liikuntakieltoihin. Viimeinen näistä on se sietämättömin kohtalo.

Penikkakivun iskiessä liikunta ei kyllä oikeastaan olekaan ensimmäisenä mielessä, niin veemäisestä ongelmasta on kyse..

Penikkatauti on siis se saamarinmoinen kiristävä kipu lähinnä säärien sisäosassa. Se tuntuu siltä, että sääret räjähtävät. Tunne tulee siitä, kun lihasaition sisällä paine kasvaa. Joskus tilanne voi äityä niin pahaksi, että kirurginveistä tarvitaan.

Edellisten juoksukenkieni kanssa juostessa kipu oli jotain uskomatonta jo ensiaskeleilla. Itsepintaisesti odotin (tyhmää kyllä), että pronotoiva jalkani jotenkin tottuisi kenkään. (Olihan näitä edellisiä edeltävätkin kengät osoittautuneet pienen alkutotuttelun jälkeen vallan mainioiksi menopeleiksi, ja pystyin juoksemaan keposeen sen viisi kertaa viikossa.).  Ihmeitä ei kuitenkaan tapahtunut, ja Lopputuloksena  koko juoksutouhu jäi tyystin. Se nyt vaan ärsytti liikaa, kun kerran käyt lenkillä ja sitten loppukuun parantelet tulisia sääriäsi milloin milläkin kylmä-kuuma hoidolla, salvoilla ja painelulla.

 

    Luulihaskalvon löysyttelyä sormien avulla.

 

Uusilla puumilla voi paahtaa kuin puuma konsanaan.

 

 Nyt sain käsiini kuitenkin ns. Neutraalit juoksukengät, joihin rakastuin heti. Eilen kipittelemään läksiessäni ihmettelin, että missäs se paineinen säärikipu nyt viipyy? Siinä sitten jolkottelin tunnin, eikä edelleenkään kipua?! Nyt lenkistä on miltei vuorokausi, eikä vieläkään tuskaa, vaikken edes laiskuuttani venytellyt. Ongelma ei siis ollutkaan jalkani tai korvienvälini, vaan kengässä! Tämä on kyllä nyt hetkeen mahtavinta, kun yksi este on jälleen eliminoitu henkisen orgasmin tieltä, joka juostessa (ja muullakin urheilulla) on saavutettavissa. ah liike. <3

                      Sademetsä on paras paikka pienen apinan temmeltää.

                                                  Soijaa pukkasi.

Sienipiirakalla kuuhun asti?

Onko enää normaalia alkaa leipomaan sienipiirakkaa ja syödä siitä puolet, vaikka on saanut vatsan täysin sekaisin noutopitsasta? Kyllä meilläpäin se on täysin normaalia. Yhtä normaalia kun dippikastikkeella leivän voitelu sekä broilerikastikkeen syöminen ketsupilla. Esimerkkejä löytyisi vaikka kuinka. Tässä taloudessa ei ole porsastetulla ollenkaan rajoja.

Olen perso kaikennäköiseen suolaiseen ja rasvaiseen (no okei, makeaankin), joten päätin porsastaa tosiaankin sienipiirakan kaapinperällä lymyilevistä kuivista suppilovahveroista. Olipa seassa muutama kanttarellikin.

Äänestän kaikilla raajoillani tämän sienipiirakkareseptin puolesta. Tämä piirakka oli liiankin herkullinen. Sipulin korvasin purjosipulilla, sillä pidän siitä piirakassa paljon enemmän kuin  tavallisesta sipulista. On se nyt vaan paljon kesäisempikin. Lisäksi PURJOsipuli tuntui sopivan päivän teemaan.

Noh. se piirakka oli ja meni. On harvinaisen nätisti, siististi ja rauhallisesti leikatut viipaleet. Älkää antako sen häiritä. :D

Onneksi masu parani pitsashokista suhteellisen nopeaan. niin pääsin sienipiirakan voimilla reenaamaan itseni kuuhun asti.

Vesiongelma ei ole enää vesiongelma.

Minulla on kaksi parasta ystävää, joista toisen kanssa kasvatan kasviksia ja lihasta, toisen kanssa syön kasviksia ja eläinten lihasta. Terveisiä tytsyt <3

Tämän ensiksi mainitun, Narnieran, kanssa olemme pohtineet jo pitkään ongelmallista vedensaantia palstallemme. Kaivolle on matkaa, ja vesipiste vaatisi vuokrattavan avaimen. Koska olemme vahvoja naisia, jaksaisimme kyllä kantaa ämpäreillä kaivosta vettä. On vaan eri asia, miten se syökään aikaa muilta kuopimisilta. Lisäksi kuivan kesän sattuessa kaivosta veden nostaminen on ongelmallista vesirajan laskiessa kuin teinien housut. Sitä sitten on tekemässä helposti lähempää tuttavuutta kaivon pohjalla olevan vesipisaran kanssa kun oikein kovasti kurottaa.

No olemme vähän sellaisella oletuksella näin alussa, että vettä sataa, kuten suomalaisessa kesässä kuuluukin, ja saamme hyvin vettä nostettua kaivosta. Jotta saisimme maksimoitua kerralla haettavan veden määrän, totesimme jonkinsortin kärrien olevan enemmän kuin tervetulleita kasvimaallemme.

Teimme oikein ilmoituksen internettiin, että tytöt tarvitsevat vanahat kunnon maetokärrit! Vastauksia ei tullut joten epätoivo ja sen ruma sisko turhautuminen kurkkivat jo uteliaina kulman takaa. Universumi kuuli tarpeemme, ja tarjosi apuaan Lidlin nimissä!

 

Tadaa! tuohon mahtuu kerrallansa kuusikymmentäkaksi litraa vettä, ja kulkee pyörillä. Kyllä nyt muut viljelijähenkilöt ovat kateudesta vihreitä, kuin kurkkunsa konsanaan! Samalla reissulla löysin suuren ruukun maallemme, johon laitamme jotain kaunista. Minusta on silmälle miellyttävää, kun kaikki ei ole kasvimaalla asetettu maantasalle, vaan voidaan havaita korkeuseroja. Se tuo myös vaihteluita selän liikeradoille kitkiessä pahuuden heiniä (rikkaruohoja).

Kyllä sitä oli tuon kärrin ostaessaan niin onnesta soikeana, että vastaantulijat varmana miettivät, että tuo tyttö se kuuluu läheiseen pöpilään varmana.

Arvoisat lukijat, kuulijat ja näkijät. Tunnustan, että kotimatkallani Lidlistä syyllistyin rikokseen.
Minä syyllistyin Alppitähden kukintojen varastamisesta maljakkotarkoituksiin. Kohteena oli kaupungin istutukset metiskössä. Alppitähden kukat ovat niin kauniita, että niitä ei todellakaan voi vastustaa. Nyt niitä on piristyttämässä päivääni.  On ne vaan kauniita <3  Nyt saunanlämmitykseen, sillä en haise noilta kukkasilta.

Luovuuden karhu elämöi, nosti kämmentänsä ja löi.

"Olen tullut siihen tulokseen, että olen tullut niin pahasti järkiini, että en saa enää helposti ilmaisatua tunteitani luovasti. Luova hulluuteni, neroudenharhainen minuus on kuolemassa.

Minuun on iskenyt jo kauan kestänyt taiteellinen ummetus, joka tuntuu vain pahenevan. Tuntuu, kuin pää ja sydän pöhöttyvät ja turtuvat arkisiin askareisiin. Jos inspiraatio yrittää suoltaa itsensä ulos, se kuolee oitis tiskivuoren, ripustettavien pyykkien tai imurin edessä kuin jokin hyönteinen. Jossainmäärin aikuisuus on pilannut kaiken. Entä jos en halua, haluan olla ikuisesti satumaissa seikkaileva peter pan. Sellainen olenkin mieleni syävereissä.

Pahimpia pelkojani on se, että tapan rikkaan päänsisäisen elämäni arkeen. Olenko menettämässä positiivisen impulsiivisuuden ja tunteen siitä, että mikään ei pysäytä minua, mikään ei voi seistä edessäni. Vuosia sitten olin taiteellisesti vitaali ja täynnä unelmia. Mitä on tapahtunut?

Nyt perhana on otettava härkää sarvista. Kyseesä ei ole vaan luovuus mikä kuolee, vaan osa minusta. Osa perusluonteesta. En halua olla seniili ja kalkkis kun täytän kesällä kaksikymmentä viisi. "
 - Krisu.

Kiitos universumi, kun näitä asioita pohtiessa aktivoit intuitiotani ja sait jalkani kuljettamaan minut kirpparille. Tiesin että sillä kertaa koriin tarttuu jotain merkittävää. Kaikkeus, annoit minulle kaksi kirjaa joista olen ollut tietoinen ja kiinnostunut. Ne ovat olleet liian kalliita aiemmin tällaiselle köyhälle sairaslomalaiselle. Kiitos.

Aloin heti lukemaan Julia Cameronin tie luovuuteen opusta. Kirja sisältää 12 viikon ohjelman, jolla kutsutaan luovuus takaisin sieluun ja arkiseen toimintaan. Vaikka kirja on helppolukuinen kenelle tahansa, en sano että tämä tie on helppo.

 Ensimmäisissä viikkotehtävissä koen jo todella ristiriitaisia tunteita. Tällä viikolla on otettava kontaktia sisäiseen tarkastajaan, joka aliteuisesti solvaa ja moittii suorituksiasi. Solvaukset on kirjoitettava ylös ja muutettava ne kehuksi. On alettava kehumaan itseään. Se on VAIKEAA. Lisäksi kun lähtee kaivelemaan sisäisen tarkastajan identiteettiä, voi järkyttyä. Se voi olla kuka tahansa, jopa yllättävän läheinen henkilö menneisyydestä tai tästä elämästä.

Toinen tehtävä on kuvitella itselleen kuvitteellisia elämiä, jotka ovat hauskempia kuin oma fyysinen elämä. Tätä tehtävää alan varmaankin työstämään tänään kun tulen kasvimaahommista.

Lisäksi joka viikko on kirjoitettava kolme sivua aamusivuja Flowna, eli ajattelematta mitään. Jonkinlaista kirjoitusmeditaatiota. Sivuja ei saa olla yhtään enempää tai vähempää kuin kolme sivua.

Kerran viikossa on myös käytävä taiteilijatreffeillä oman sisäisen taiteilijan kanssa. Toisinsanoen on vietettävä laatuaikaa itsensä kanssa ilman ulkoisia häiriöitä, vietävä itsensä treffeille ja jutustella mukavia itselleen. Tämän koen kaikista haastavammaksi. Osaanko olla itseni kanssa ?? tiedossa on siis luvassa sekä hauskoja hetkiä ja ahdistusta.

Ehkä kerron jatkossa siitä, miten tämä projekti edistyy. Jos alan olemaan liian hämärä, ja lamput alkavat vilkkua, elekää huolestuko, se kuuluu asiaan! :D

Vihreän kullan lumoissa.

Tänään krisu lähti ystävänsä kanssa jahtaamaan metsästä nokkosia. Kyllä, luit aivan oikein. Juuri niitä samoja vihulaiskasveja, jotka lapsena pysäytti metsiköissä juoksentelusi kuin seinään ja sai sinut tanssimaan kirvelyn pyhää kansantanssia, huutaen kurkku suorana ärsytyksestä.

Penskana ollessani äiti ripotteli kuivattua nokkosta kaurapuuron sekaan aina kyllästymiseen asti. Nyt  aikuisena (kyllä, minäkö aikuinen??) olen kuitenkin palannut tämän polttelevan villiyrtin lumoihin monestakin syystä.

Ei sitä nyt vaan yksinkertaisesti voi vastustaa, että meidän maamme luonnosta löytyy syötävä aines, joka on:

"piipitoisuudeltaan 60-kertainen lehtisalaattiin verrattuna, C-vitamiinipitoisuudeltaan viisinkertainen appelsiiniin verrattuna, rautapitoisuudeltaan seitsenkertainen pinaattiin ja kalsiumpitoisuudeltaan kolminkertainen maitoon verrattuna" -Wikipedia.

Ja sitä saa senkun hakee. Hakureissuille kannattaa ottaa mukaan sakset, ja pitkähikainen paita sekä pitkät housut. Näin välttyy pistelyltä. On myös syytä muistaa, että ei ihan kompostista tai sontakasasta kannata yrttejään poimia, sillä siellä poltinkarvaiset veitikkamme ovat imeneet itseensä liikaa nitraatteja.

Mutta kun on saksinut nokkosen kasvustoja koriinsa, miten sitten?  Krisu esittelee tässä kaksi tapaa, jotka molemmat tuhoavat nokkosessa kasvavat poltinkarvat.


                                               1. Kuivattaminen.

                                    Nokkosten kuivatus tapahtuu näin.



                                             2. Ryöppääminen.

Ensiksi nokkosista huuhdellaan pienet ja suuremmat metsän eliöt pois, sillä niitä moni ei halua ruokaansa.

                                       
                                     Nokkoset laitetaan kiehuvaan veteen.

Nokkosia kiehautetaan 2-5 min. Krisu tallettaa keitinveden ämpäriin, sillä se on mainio ja ekologinen aines kasvimaan kasveille niitä mutustavien pikkunilviäisten torjuntaan.

Ryöpätyt nokkoset voi muhentaa vaikka veitsellä, tai sitten silppuamishärvelissä niinkun krisu teki.
Tämä seos onkin hyvä pakastaa pienissä erissä. Ajanmittaan sitä käytetään kuin pinaattia konsanaan. Munakkaissa, smoothieissa, letuissa... Omnomnom!


Samalla reissulla matkaan eksyi myös kuusenkerkkää! Ne ovat nyt parhaimmillaan, joten suosittelen että noudat pian omasi lähimmästä metsästä. Lapsena kaikenlaisia pihakasveja maistellessani rakastuin kuusenkerkkään sen kirpeyden takia. Olin hämilläni, kun kaikesta muusta sanottiin pikkukrisulle että "älä syö.. ties mitä pöpöjä saat!" mutta kuusen kasvannaisista isovanhempani sanoivatkin: "nuo ne ovat terveellisiä!" Olen ottanuttämän kevyenä vittuiluna näihin päiviin asti, aivan turhaan! Onhan niissä runsaasti A- ja C- vitamiinia ja antioksidanttia. Ennenvanhaan Kerkkää on käytetty erityisesti vatsavaivoihin ja flunssaan.

Kuusenkerkkä on näemmä kokeilemisen arvoinen pasitetun kalan kanssa tillin tapaan, teenä, tai siirapiksi keitettynä. Itse käytän varmasti lähinnä pakuriteetäni maustamaan. Pakastus lienee paras tapa säilöä nämä vesselit.

                Emäntä väsähtäneenä hellepäivästä ja hyttysistä. Jäätävää.

Barbapörrön aamu.

 
Aamulla Barba herää valon kutitellessa silmiä verhon läpi. Yöllä Barba tapansa mukaan oli tiiviisti krisun sylissä, ja nyt hän nauttii siitä, kun kukaan ei puristele ja rutistele sitä. Barba saa viettää laatuaikaa yksin, kun krisu lähti ostamaan kastelukannua.

 
Matkalla kahville hän kurkistaa peilikuvaansa emäntänsä meikkipöydän peilistä. Voi kauhistus! Ei krisu turhaan suunnittele barpan kylvetystä. Pörröt sojottelevat miten sattuu.

Katsellessaan televiisiota kahvikipposen ääressä barba kokee suuria yksinäisyyden hetkiä. Entä jos olen yksin siksi, kun haisen pahalle ja olen takkuinen? Jos emäntäni ei oikeasti lähtenyt hakemaan kastelukannua, vaan lähti takkuisuuttani karkuun .. :(



 

Uskollinen ystävä barbamme päättää täyttää pesukoneen krisun mieliksi, ja hyppää samalla itse kylpyyn. Barva haluaa, että krisulla on hyväntuoksuinen ja pörheä unilelu.


Kun krisu tuli kotiin evsisateesta, odotti häntä mieluisa yllätys. Barba ja pyykit peseytyivät kuin itsestään! <3

Aamun purkauksia.

Nyt aamusumpetta nieleskellessäni työpöytäni ääressä, paperille ilmestyi taas värillistä ripulia.

Tätä työstäessä tuli rajoittamaton pakko kuunnella vanhaa kunnon biisiä Likainen parketti. Koskahan sitä on viimeksi etes kuunnellut?

Mieleni on myllertänyt aivan valtavasti kun aloitin kuvataideterapian. Jos sinulla on tunnelukkoja ja patoja, suosittelen sitä sinulle erittäin lämpimästi. Itse olen padonnut ilmaisun lähes tyystin viimevuosina, jonkinlaisen angstin ja pakkorauhoittamisen seuraamuksena. Mutta nyt sitä tunnevirtaa alkaa  tulla solkenaan, äkillisesti, aamuisin ja iltaisin. Ehkä unimaailmassa alitajuntaani tulee käskyjä tehdä jotain, ajaa asiaa eteenpäin rrrrraivolla!

Tunnetasoni muistuttaa yhtä ailahtelevaa tällähetkellä, kun taidekouluvuosina. Asia on todellakin ymmärrettävää, sillä silloin päätin hillitä itseäni ja rauhoittua päänsisäisesti. Tein tämän rauhoittumisen kuitenkin väärin, ja blokkasin ison kassan käsiteltäviä tunteita. Hyvät ystävät, EI NÄIN.  Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Tunteet ovat parhaimmillaan tuoreeltaan, silloin voi niistä aistia kaikki värit ja maut ja tuoksut. Silloin niitä on iisimpi käsitelläkin, kun vanhaa maatunutta ja muumioitunutta möykkyä, joka haisee perhanan pahalle, etkä tiedä mitä se sisältää. Mutta mistä nämä tunteet tulevat?  Syntyvätkö ne aistiyliherkässä mielessäni samalla kun toimin ulkomaailman kanssa? Vai luonko niitä itselleni paremman tekemisen puutteessa?

Olen huomannut elonmerkkejä myös unelmoinnissa. Minulle on kehittynyt unelma! Tosin se on varsin vaatimaton, mutta sekin on jo jotain.

Matkapahoinvointia, Pitkiä jonoja ja kulttuuria.

Viime viikonloppu lähti käyntiin loppuviikon eksistentiaalisella kriisillä. Kaikki lähti kuitenkin positiivisempaan suuntaan, kun ilmaisin vähän tunteita paperille.

 

Kyllä tuli nuorempanta ihan aktiivisesti maalailtua ja piirrettyä. Tässä vuosia kartuttaessa mielenikin on ehkä vanhentunut, ja olen mitä ilmeisemmin siirtynyt muotojen ja värien kuvaamiseen. Tai sitten se vain on psyykkisesti se juttu tällähetkellä. Kuvassa olen vuonna -89.
No tuo mielen ripuli paperilla sitten hieman selkeytti päätäni. Koin kuitenkin elämän voittavan ihmeen voiman, kun ukkeli ja ystävänsä päättivät, että nyt lähdetäänkin hilpasemaan Hailuotoon!

Olin aivan umpitäpinöissäni siihen asti, kunnes hoksasin, että saareenhan on mentävä lautalla! Kyllä koitti  hiljaisuus takapenkillä, ja iloinen pulpatus  muuttui kuoleman hiljaisuudeksi. Tämä emäntä nimittäin pelkää aivan hirmuisesti laivoja ja kaikenlaisia lauttoja. Pelkoni on niinkin rationaalinen, että pelkään laivan/lautan kaatuvan. Heti alkuunsa säikähdin  niin kovasti, että iski matkapahoinvointi loppumatkan ajaksi. Hiphei!

Olihan siellä kuitenkin tosi nättiä ja kotoisaa. Ja tuulihärvelitkin ovat oikeasti massiivisen valtavan kokoisia!

                                     Krisu näki laivoja lepäilemässä.


 

                                                   On ne hugeja!


No kaiken sen pahoinvoinnin ja nälkäkiukun ja silmänruuan päätteeksi kotiin nukkumaan kohti seuraavaa päivää, jota olenkin odotellut jo kauan. Kyseessä on puutarhapalstojen jako! Ystäväni, jonka kanssa olemme jo aikoja suunnitellut puutarhapalstaa, ei ikävä kyllä päässyt jonottamaan kanssani. Jakotilaisuus alkoi kello kymmenen. Vaikka olin heti kymmeneksi paikalla, jono oli melekoinen. Pärähti aika suuri jonotusnumero lappuuni. Jonottaminen oli painajaismaista. Ihmiset naskittivat purkkaa stressaantuneina, ja ette ikinä arvaa, miten tällainen mässytysneurootikko menestyy purkkaympäristössä. Ihanaa. :D Mutta palsta saatiin. <3

  Sensuroin paikkakunnan nimen, sillä te ette ikinä saa tietää, missä asun!


Koettelemusten jälkeen olen ansainnut kunnon palkinnon! Nimittäin lempibändeihini kuuluva Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi keikkaili kaupunagissamme, ja sinnehän oli päästävä!  Voin sanoa, että kaikki ikävyys karkottui mielestäni, kun pompin ja notkuin eturivissä, kuin fanityttö konsanaan! ;)

               Edustuskuva ennen keikalle lähtöä. Voi pyhä sylvi mikä ilme!


Onhan se vielä linkitettävä eräs iihana biisi bändiltä, jos ette vaikka ole kuulleet. <3

https://www.youtube.com/watch?v=yaCfnVFVSys