Matkani merenpohjassa.

Viimeöinä olen viettänyt aikoja suuren kuumemeren pohjalla. Siellä asuu mielenkiintoisia olentoja, jotka kaikki ovat varsin hyväntahtoisia. Ystävällismieliset Walropusit tutustuttivat minut ystävällisesti merten järksetyksenvalvojiin, walrayhin, noihin uljaan murseellisiin rauskunisäkkäisiin. Mutta se, mikä oli matkojeni kohokohta, olikin jotain vallan mahtavaa!! Mahti, mursumerten kuningas, joka ratsasti valtaisalla kymykurnusimpun luurangolla pitkin pohjia. Mahdilla oli vasemmassa räpylässään kolme kultaista, päärynänmuotoista Walrushkaa. Sijaitsihan Mahdin palatsi merenpohjan itäosassa. Aamunkoitteessa ystävällinen walropusi kuljetti minut selässään meren ainoaan saareen. Saari kellui, ja se oli ympäröity vuohien juhla-aidalla. Jokainen vuohi vietti aikaa kiltisti paikallaan valtikoidensa kanssa. Jostain kaukaa kauneimmin päkättävä taivaanvuohi nouti minut taivaankautta valvetilaan. Lämmin kiitos walropusille tästä tutustumismatkasta! Luonnostelin kuvan walropusista, vaikka todellisuudessa hän oli vielä uljaampi!

Oltiin vähän festaroimassa.

Nyt on niska kipeä ja unettaa. Festareilla oli monia monia ihmisiä, jotka olivat humalassa, musiikeissa tai selvinpäin.

Festareilla oli monia yhtyeitä, joista mieluisia oli Risto, KYPCK, ja Tuomashenrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi. Oli varmasti myös muitakin hyviä, mutta tarkkaavaisuuteni ei pystynyt millään jakaantumaan kaikkialle siinä ihmisvilinässä. Oli tarkkailtava kovasti mahdollisia ympärillä piileskeleviä vaaroja, jotka suu ammollaan odottavat nuoria tyttöjä kitaansa, pienen tai vähemmänpienen purtavan toivossa.

Mutta musiikkia oli, oli ruokaa, oli olutta, oli turva. Oli myös kova meininki!

Kuvassa eräs kyseinen yhtye esittämässä kyseistä kappaletta: KYPCK - Stalingrad

Jäin kaipaamaan erästä viisua jota he eivät soittaneet. (Mitä viisua krisu jäi kaipaamaan? se selviää tätä linkkiä näppäsemällä) Tai jos soittivat, en ollut sillä hetkellä ruumiissani tiedostamassa ja todistamassa tilannetta.

Jäljellä on väsymys, nälkä ja ihana hiljaisuus, omassa turvallisessa punkassa, josta kukaan ei minua ole hätyyttelemässä ikiaikoihin. Olisi vielä tällekin päivää vip ranneke, mutta saatan jättää mielenterveyteni nimissä itseni kotiin.

Huomenna paistan räiskäleitä ja syön paljon hilloa. Kotona.

Rukiinen nokkospitsapohja.

Vaikka kylmyyteen asti viileät ruokakaupat ovat monenen kalsakkuuteen tottuneen suomalaisen pelastus näillä helteillä, minä en sinne mielelläni mene. Taloutemme ruuankulutus sitä kyllä vaatisi..

Olen sikaillut ruuan kanssa koko kesän laiskuuttani, joten ajattelin tehdä eräästä suurimmasta heikkoudestani, pitsasta hieman terveellisempää tälläerää. Kaikki lähtee pohjasta.

Koska kaapista löytyi edellisen muikunpaistohetken jäljiltä ruisjauhoja, päätin hyödyntää niitä pitsapohjassani. Muita aineksia muodostui seuraavanlaisesti:

2 dl Lämmintä vettä

1 pss. Kuivahiivaa

2 dl. ruisjauhoja

2 dl. vehnäjauhoja kaveriksi

perstuntuma*  kuivattua nokkosta 

loraus oliiviöljyä

makunne mukaan vuorisuolaa. 

*) perstuntuma on intuitiivinen mitta, jota on hankala määrittää.
    Keittiössäni tämä on yleisin mitta. Sääntönä on se, että
    ainesta laitetaan omantunnon mukaan, että tuotos näyttää ja
    maistuu hyvältä.


No mitäs näillä aineksilla tehdään? No Krisupa kertoo! Ensin liotettaan kuivahiiva lämpimään veteen. Kerta pussinkylessä lukee, että veden on oltava 42 asteista, sitä suosittelen minäkin. Näin hiiva alkaa elämään. Jos vesi on liian kuumaa, hiiva kuolee ja sitten vaan ärsytää kun ei kohoa, ei. :(

No seuraavaksi tämä hiivavesi kaadetaan mitattujen jauhojen ja nokkosten päälle, ja aletaan vaivaamaan. Itse mittaan suolan jo jauhoihin, niin ei tarvitse sitä sitten ährätä taikinaisilla käsillä. No siinä vaivatessa, kun sitko alkaa olla hyvää, lorotellaan oliiviöljyä siihen asti kun tuntuu hyvältä.

Taikinamöykyn annetaan kohota ainakii kaksinkertaiseksi, jonka jälkeen siitä sitten muotoillaan pellillinen pitsapohjaa. Paistetaan 250 asteisessa uunissa 12-18 min.  Ennen paistamista tosiaan kannattaa laittaa pitsaan täytteetkin. itselläni on tuolla marinoitumassa broilerinsuikaleita, joita laitan tomaattikastikkeen (jonka yleensä valmistan itse), oliivien, aurinkokuivatun tomaatin, juuston ja jonkin muun lisäksi.

NO EIHÄN MINULLA OLE EDES LEIVINPAPERIA.. on se silti mentävä töikseen kauppaan..
David Bowie - scary monsters and super creeps


Nyt voikin sitten hyvällä omallatunnolla taas vähän festaroida pari seuraavaa päivää. ;)

Kosketushäiriöitä sähköpääkeskuksessa.

Nyt on kuulkaas toverit niin, että krisulla alkaa polttimot vilkkua. Noh, sanotaanko että ne ovat vaan yövalojen polttimot, joten ei vielä sen suurempaa hättää. Se on aivan toista luokkaa, kun lukuvalot ja yleisvalot alkavat vilkata.

Tämä öinen valo on läikähdellyt öisin, vaikka sen pitäisi olla poiskytkettynä tyystin.
 Sähkötysongelma on ehkä johdannainen siitä, että en ole tavannut aivojeni sähkömiestä (oikeastaan naista, mutta nainenkin voi toimia sähkömiehenä.) moneen viikkoon tämän ollessa lomalla. Tuntuu aivan siltä, kun olisi jonkin extremelajin parissa, jossa hypätään tuntemattomaan jokapäivä tiettyyn kellonaikaan. Ja tuntemattomassa on vastassa jotain inhottavaa ja terävää.
Päivisin valo on tasaista ja järkähtymätöntä. Onhan heinäkuu kesimmillään. Päivisin siis ei ole minkäänlaista häiriötä, ellei sada ja ole harmaata.

(hauska juttu muuten tähän väliin. kajareista soi: "annoin lampaalle tekohengitystä Ipswichissä..!").

Mutta niin. Sähköpääkeskuksessani on kaksi huonetta, joiden keskellä on käytävä. Käytävälle pääsee pienen eteisen kautta, jonne pitää ensin mennä portaat alas asti. Tässä eteisessä on kaikenlaisia venpaimia, jotka eivät varsinaisesti pidä alkoholin läikyttämisestä päällensä. Kaikki hidastuisi. Mutta se eteisestä.
 Eteisestä vie pienet portaat ylemmäs. Portaiden yläpäässä on kaksi ovea. Toinen oikealle, toinen vasemmalle. Kummassakin huoneessa on edelleen paljon vempaimia ja piuhoja. Huoneita yhdistää muunmuassa se, että kummankin huoneen takaosassa on lamppuja säätelevä keskus. Etuosissa taas suureelliset kompleksit muunmuassa sielunelämän impulsseille.  Toinen näistä huoneista on täynnä hirveyksiä, toinen taas ei.

Nämä kaksi suurempaa huonetta ovat alkaneet häiritä minua iltaisin ja öisin. Ne vilkuttavat valojaan vuorotellen siten, että näen vuorotellen toisen huoneen vaaleanpunaiset seinät, sekä pörröiset lampaat, jotka sateenkaarisätein korjaavat huonetta lauleskellen tuutulaulujaan.
Vuorotellen taas näen vain kaikki elämän hirveydet, jotka tiedän hämähäkeistä maailmanloppuun, sekä kaikki harhaiset ajatukseni. Ensin valot vilkkuvat hitaammin, mutta voi kyllä, tahti nopenee niin, että toivoisit löytäväsi pääkytkimen, ja räpsäyttäväsi kaikki virrat pois yön ajaksi.

Pelkäänkö minä yötä, vai kokonaista huonetta työmaallani? Onko minulle tulossa pamahdus ja jonkinsortin "quarterlife crisis"?

           Kerrotaampas nyt sitten jotain hirmuisen kivoja asioita loppuun! :)

Kesän ensimmäisiä sokeriherneitä omasta pellosta. Kyllä, ne ovat litteitä eikä tavanomaisen pulleita.


Laji on litteä ja täyteläinen. Se syödään palkoineen, ja tavataan yleensä Wok-sekoituksissa.

Krisu on saanut pisamia! Piilossa oleva punapigmentti kaivautuu esiin aina kesäisin näissä merkeissä.

Nyt murkinalle, ja mars perunamaata kitkemään!

 

Nam saatana.

                                                     siinä ne menee rilliin.

Misä mun penikkatauti on?!

On matkustettu etelämmässä ja idemmässä, on matkustettu rivieralle olohuoneeseen, on ikäännytty taas vuodella, on pidetty kesälomaa terapiasta. Vai voiko pöpipää olla koskaan lomalla?

Nämä kelit ovat saaneet juoksujalkani levottomiksi. Ihme kyllä, en ole vielä saanut ikuista ystävääni penikkatautia vieraakseni. Rakkuloita on kyllä siunaantunut vaikka naapureille lahjotettavaksi asti. Juoksu on muuten mieluista touhua, mutta viime kesien kokemukset tuosta lennokkaasta lajista ovat päätyneet pitkiin kipulääkekuureihin sekä muutaman viikon liikuntakieltoihin. Viimeinen näistä on se sietämättömin kohtalo.

Penikkakivun iskiessä liikunta ei kyllä oikeastaan olekaan ensimmäisenä mielessä, niin veemäisestä ongelmasta on kyse..

Penikkatauti on siis se saamarinmoinen kiristävä kipu lähinnä säärien sisäosassa. Se tuntuu siltä, että sääret räjähtävät. Tunne tulee siitä, kun lihasaition sisällä paine kasvaa. Joskus tilanne voi äityä niin pahaksi, että kirurginveistä tarvitaan.

Edellisten juoksukenkieni kanssa juostessa kipu oli jotain uskomatonta jo ensiaskeleilla. Itsepintaisesti odotin (tyhmää kyllä), että pronotoiva jalkani jotenkin tottuisi kenkään. (Olihan näitä edellisiä edeltävätkin kengät osoittautuneet pienen alkutotuttelun jälkeen vallan mainioiksi menopeleiksi, ja pystyin juoksemaan keposeen sen viisi kertaa viikossa.).  Ihmeitä ei kuitenkaan tapahtunut, ja Lopputuloksena  koko juoksutouhu jäi tyystin. Se nyt vaan ärsytti liikaa, kun kerran käyt lenkillä ja sitten loppukuun parantelet tulisia sääriäsi milloin milläkin kylmä-kuuma hoidolla, salvoilla ja painelulla.

 

    Luulihaskalvon löysyttelyä sormien avulla.

 

Uusilla puumilla voi paahtaa kuin puuma konsanaan.

 

 Nyt sain käsiini kuitenkin ns. Neutraalit juoksukengät, joihin rakastuin heti. Eilen kipittelemään läksiessäni ihmettelin, että missäs se paineinen säärikipu nyt viipyy? Siinä sitten jolkottelin tunnin, eikä edelleenkään kipua?! Nyt lenkistä on miltei vuorokausi, eikä vieläkään tuskaa, vaikken edes laiskuuttani venytellyt. Ongelma ei siis ollutkaan jalkani tai korvienvälini, vaan kengässä! Tämä on kyllä nyt hetkeen mahtavinta, kun yksi este on jälleen eliminoitu henkisen orgasmin tieltä, joka juostessa (ja muullakin urheilulla) on saavutettavissa. ah liike. <3

                      Sademetsä on paras paikka pienen apinan temmeltää.

                                                  Soijaa pukkasi.