Aamun purkauksia.

Nyt aamusumpetta nieleskellessäni työpöytäni ääressä, paperille ilmestyi taas värillistä ripulia.

Tätä työstäessä tuli rajoittamaton pakko kuunnella vanhaa kunnon biisiä Likainen parketti. Koskahan sitä on viimeksi etes kuunnellut?

Mieleni on myllertänyt aivan valtavasti kun aloitin kuvataideterapian. Jos sinulla on tunnelukkoja ja patoja, suosittelen sitä sinulle erittäin lämpimästi. Itse olen padonnut ilmaisun lähes tyystin viimevuosina, jonkinlaisen angstin ja pakkorauhoittamisen seuraamuksena. Mutta nyt sitä tunnevirtaa alkaa  tulla solkenaan, äkillisesti, aamuisin ja iltaisin. Ehkä unimaailmassa alitajuntaani tulee käskyjä tehdä jotain, ajaa asiaa eteenpäin rrrrraivolla!

Tunnetasoni muistuttaa yhtä ailahtelevaa tällähetkellä, kun taidekouluvuosina. Asia on todellakin ymmärrettävää, sillä silloin päätin hillitä itseäni ja rauhoittua päänsisäisesti. Tein tämän rauhoittumisen kuitenkin väärin, ja blokkasin ison kassan käsiteltäviä tunteita. Hyvät ystävät, EI NÄIN.  Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Tunteet ovat parhaimmillaan tuoreeltaan, silloin voi niistä aistia kaikki värit ja maut ja tuoksut. Silloin niitä on iisimpi käsitelläkin, kun vanhaa maatunutta ja muumioitunutta möykkyä, joka haisee perhanan pahalle, etkä tiedä mitä se sisältää. Mutta mistä nämä tunteet tulevat?  Syntyvätkö ne aistiyliherkässä mielessäni samalla kun toimin ulkomaailman kanssa? Vai luonko niitä itselleni paremman tekemisen puutteessa?

Olen huomannut elonmerkkejä myös unelmoinnissa. Minulle on kehittynyt unelma! Tosin se on varsin vaatimaton, mutta sekin on jo jotain.